lauantai 3. marraskuuta 2007
Vittu me pelataan. Ja me vittu pelataan.
Ylläs on ihan kohta. Siihen on niin vähän aikaa että voin jo tuntea sen fiiliksen kun astumme tuolta synkältä linja-autoasemalta ( helvetin porteilta) tuohon kulkuneuvoon joka kuljettaa meitä kohti taivaan rajaseutuja. Ne ikimuistoiset ensimmäiset jaot kun Summanen äheltää tyynyn takaa ja paiskaa 9-parin jokerilla pöytään, ne jaot mitkä eivät vielä tunnu miltään kun tietää mitä on odotettavissa ja kun tietää sen että noiden ensimmäisten alkukierrosten jälkeen on luvassa vielä niin monta ihanaa hetkeä kun saa nostaa kortit pöydästä ja todistaa milloin nelosia suoraan käteen milloin taas 9- haita ja näin edespäin. Ne hetket kun tunnet että nyt mä voitan ja kuulet ympäriltä huudot: Vittu mä hävisin taas! Mul ei oo saatana taaskaan mitää ja Mul oli vittu vaan seiskapari! Ne ovat niin muheva osa peliämme. Panosten noustessa tunnemäärä lähes triplaantuu ja isoimpia summia jaettaessa saattaa tappion kärsineiden mielessä liikkua kohtalaisen synkkiä ajatuksia. Mutta nekin ajatukset saamme pyyhittyä pois pelaamalla lisää ja totta vitussa vieköön näinhän me teemme! Jos kuulemme sanoja: Mä en pelaa enää tai vastaavaa sanomme vain et sähän pelaat ja niin pelaamme taas. Me vain pelaamme ja pelaamme. Mitä muutakaan? Pelaaminen on elämän suola ja se ei tule koskaan loppumaan ennenkuin todistamme ensimmäistä itsemurhaa peliemme johdosta. Sitä tuskin tulee lähiaikoina tapahtumaan vaikka syitä on jo moneen kertaan ollutkin. Pakkojenkin määrä on viime vuodesta vain kasvanut mutta edelleen pintansa pitävät legendat jotka vuodesta toiseen mädäntyvät käsissämme. En mainitse nimiä koska luulen että jokainen kuka tätä blogia lukee tietää mistä puhutaan. Ylläs. Se on ihan kohta. Vittu me pelataan. Ja me vittu pelataan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti